Erilainen joulu

Bohol- ja Panglao-saaret Filippiineillä 24.-29.12.2008

Ongelmista huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin seuraavaan kohteeseemme Boholin saarelle. Lentokenttä oli yhtä alkeellinen kuin edellinenkin, mutta tällä kertaa meillä oli sentään rahaa ja majoituksen lähettämä autonkuljettaja vastassa. Luulimme varanneenne vain hotellihuoneen, mutta meillä olikin oma kaksikerroksinen mökki, jossa oli ihana terassi löysäilyyn, parveke yläkerrassa, keittiö ja kaikki, koristeltu vielä orkideoilla meidän saapumista varten. Ihanaa! Keittiöstä olikin hyötyä, sillä säästettiin välillä rahaa kokkaamalla aamupalamme itse. Filppareillahan ei siis ole mitään sellaisia supermarketteja (no ehkä Manilassa olisi ollut) kuin mihin olemme länsimaissa tottuneet, vaan ruokaa sai ostaa luukun kautta sellaisista pikkiriikkisistä kioskeista. No, onnistuimme löytämään vettä, hedelmiä ja puurohiutaleita, joten kyllä niillä pärjättiin. Puuro oli yksin vähän kuivaa, mutta oi kun oli nannaa, kun keksimme sekoittaa siihen ananaspaloja mehussaan!

Jouluaatto kun oli niin eihän sopinut jäädä mökille löhöämään, vaan lähdimme Alona Beach -rannan suuntaan (jonka netissä väitettiin olevan lähellä, mutta jonne oikeasti kesti kävellä puoli tuntia) etsimään jouluateriaa. Törmäsimme rannalla laumaan suomalaisia ja saimmekin kutsun joulupöytään heidän seurakseen. Vietnamissa vaihdossa olleita opiskelijoita samanlaisella kierroksella kuin mekin, sekä yllättäen Helsingin kauppiksesta lomailemaan tullut pojankloppi tyttöystävineen! Maailma on vähän pieni. Joulupöytämme oli vähän erilainen kuin Suomessa. Pöytä seisoi hiekkarannalla ja sitä piti siirrellä aina välillä vähän rannemmaksi, kun nousuvesi alkoi lyömään jaloille. Ei ollut pöydässä kinkkua rosolleineenkaan, vaan nautimme sellaisia herkkuja kuin chop suey (paistettuja vihanneksia paikallisessa kastikkeessa, hyvää!), valkosipulikanaa (Filppareilla oli valkosipulia aivan kaikkialla - olen varma, että kyselemällä olisin löytänyt valkosipulijäätelöäkin) ja banaanisuklaapirtelöitä (joita tuli vedettyä reissun aikana ihan riittävän runsaasti).

Vietimme sitten illan rannalla suomalaisseurueessa. Tutustuimme muun muassa paikallisten kookospähkinäkiljun ihanuuksiia. Myöhemmin illalla (kuulemma) Inkan kanssa viiletettiin moottoripyörän tarakalla takaisin hotlalle. Tästä seurasi Inkalle uusi palovamma pakoputkesta muutenkin vähän kärsineeseen jalkaan, sekä varsin hiljaisissa merkeissä vietettä joulupäivä. Taisin muuten olla yhdeksän hengen poppoossamme ainoa, joka ei Aasiassa oleskelun aikana saanut palovammoja moottoripyöristä!

Joskus viiden maissa saimme kammettua itsemme ylös ja kipitettiin taas biitsille. Paikallisten tapanahan on mennä moottoripyörillä/skoottereilla tai niiden tarakalla istuen kaikkialle, mutta me mieluummin kävelimme lähes kaikki matkat rannalle ja usein takaisinkin. Just fiksua, sillä tietä ei ole valaistu (Inkalla oli kyllä puhelimessa taskulamppu!), se on surkeassa kunnossa eli sattuu kävellä ja täynnä vettä täynnä olevia kuoppia. Saavuimme siis rannalle sopivasti auringonlaskun aikaan, ja oli kyllä kaunista.

Olimme ihan rakastuneita Boholiin. Istuskelimme rantavallin portailla kuuntelemassa ravintolan edustalta kantautuvaa livemusiikkia, katselimme meren hengitystä ja elämä tuntui täydelliseltä. Siinä istuskellessamme yhtäkkiä takaamme kuului rapinaa ja ravintolasta kipitteli rapu, joka hyppi/kaatuili portaat alas ja säntäsi mereen. Siinä meni jonkun illallinen!

Törmäsimme rannalla taas niihin suomalaisiin (jos halusi sosiaalista elämää, piti vain mennä rannalle ja kävellä sitä päästä päähän - kaikki saaren turistien elämä keskittyi sinne, joten sieltä löysi kaverinsa ihan vain palloilemalla hetken ympäriinsä ja pitämällä silmät auki), ja istuimme taas iltaa. Yksi tyttö sai viestin kotoa, että oletteko maanjäristyksen jäljiltä kunnossa. Oli pakko mennä nettikahvilaan vähän selvittelemään että mitäs hittoa. Kävi ilmi, että muutama tunti sitten naapurisaaren Mindanaon toisella puolella merellä oli ollut voimakas maanjäristys. Onneksi se saari on melko iso, niin ei sitten Boholille asti tuntunut mitään eikä jääty tsunamien alle - rantamme oli näet juuri Mindanaon puolella saarta.

Illalla olimme taas kävelemässä rannalta kotiin, kun kohtasimme tiellä pikkuruisen kissan pennun, joka itki ja mourusi sydäntä särkevästi. Olimme kovin pahoillamme emonsa hylkäämän pennun puolesta, ja olisimme kovasti halunneet pelastaa sen hoiviimme, Suomessa olisin niin ehkä tehnytkin. Hotlalle kisua ei kuitenkaan voinut viedä, joten surumielin jätimme sen tielle.

Seuraavana päivänä kissa löytyi kuolleena vesilätäköstä. :'(

Huumorini on ehkä joskus liian mustaa, kun olisin halunnut ottaa siitä kuvan: ennen-jälkeen. Onneksi ei ollut kameraa mukana...

Elämä on välillä julmaa.

Viihdyimme Boholilla kyllä mainiosti, sillä siellä oli vain niin leppoisa tunnelma. Emme viitsineet yrittää kauheasti hikettää mitään, vaan lojuimme vain riippumatossa tekemättä mitään sen kummempaa. Oli hyvä olla. Raahauduimme eräänä päivänä lähirannalle, mutta siellä ei voinutkaan uida, kun oli laskuvesi eli liian matalaa. Oli hauskaa kävellä meren pohjaa pitkin, meren pohjassa oli aaltokuvioita ja reikiä, joihin ravut olivat ryömineet piiloon. Maassa oli mys jotain tippaleivän näköisiä kikkareita - näin niitä varmaan tehdään, sen kun tullaan täältä poimimaan. Leikimme myös rantatörmän luolissa, jotka ovat nousuveden aikaan veden alla.
Oli rauhallista ja hiljaista, hetki oli sininen ja niin kaunis, että pakahduin.
Yhtenä päivänä kävimme myös kiertämässä Bohol-saaren pakolliset nähtävyydet. Mieleen jäi eniten pikkiriikkiset sikarumat tarsierapinat. Ne olivat mun nyrkkiä pienempiä!Paratiisissa oli kyllä käärmeensäkin: yöt olivat uskomatonta huutokonserttoa, kun lähistön koirat haukkuivat, siat kiljuivat ja ties mitkä muut eläimet mökelsivät - ilman korvatulppia olisi ollut mahdotonta nukkua. Lisäksi mun iho vihasi aurinkorasvaa ja trooppista ilmastoa, minkä seurauksena mulla oli ihan sikana finnejä ja mun ihottuma alkoi kuplia ja mähmäillä. Meni myös hermot siihen, kun missään ei saanut olla rauhassa vaan joka ikinen paikallinen oli meistä ihmeissään ja huuteli helouta useampaan otteeseen joka kerta meidän nähdessään - ja tämä oli oikeasti satoja helouita päivässä! Kuusi päivää Boholilla oli tarpeeksi, ja olimme lopussa valmiita lähtemään. Toisaalta jos aikaa olisi ollut muutama päivä enemmän, olisin ehdottomasti halunnut osallistua neljän päivän sukelluskurssille, jolla suomalaiskaverimme olivat mukana. Sukelluksen opettelu saa nyt kuitenkin jäädä toiselle reissulle.