Uusi vuosi liikennekurimuksessa

Saigon / Ho Chi Minh City, Vietnam, 29.12.2008-2.1.2009

Ensimmäinen asia, jonka Ho Chi Minh Cityssä (vanha nimi Saigon - Saigoniksi

kutsutaan edelleen keskustan aluetta) huomasimme, oli täysin sekopäinen liikenne. Kun yhdessä kaupungissa liikennöi 4,5 miljoonaa moottoripyörää (väliluku vain muutama milli enemmän, siellä et ole kukaan jos sulla ei ole prätkää) eikä kukaan noudata mitään sääntöjä (kännissäkin on kuulemma ihan ok ajaa), ei ole ihme että kadun ylittäminen on aina riski ja joka päivä kaupungin liikenteessä kuolee neljä ihmistä. Autoja ei ole paljon, koska ihmisillä ei ole varaa niihin. Ihmettelimme, miksi ihmeessä kaupunkiin ei ole järjestetty minkäänlaista julkista liikennettä (takseja ja riksoja lukuunottamatta): metro, bussilinjat, junat, ratikat voisivat vähentää liikennettä huomattavasti, jos ihmisillä olisi muitakin vaihtoehtoja. Tällöin voitaisiin välttyä ruuhkilta:

Ja vähentää saasteita (mullakin oli koko ajan kurkku kipeä, kun ilmanlaatu oli niin huono):

Ja voisi olla vähemmän hasardia siirrellä ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen:

Meitä, ja ilmeisesti kaikkia muitakin reppumatkailijoita, oli varoitettu kaupungin pahasta varkaustilanteesta - on kovin yleistä, että olkapäällä keikkuva laukku napataan ohiajavan moottoripyörän kyytiin. Hassun näköisenä seurauksena kukaan ei pidä reppua selässä, vaan kantaa sitä mahapuolella, jotta taskut ovat koko ajan näkyvillä ja kädet voi kietoa kassin ympärille. Meillä oli Inkan kanssa myös hienot turvapussukat vaatteiden alla.

Kävimme päiväretkellä Mekong-joella risteilemässä, hankkimassa uusia niljakkaita kavereita ja pyöräilemässä:

Kävimme myös Cu Chin kaupungissa katsomassa Vietnamin sodan aikaisia tunneleita, joissa Viet Kongin sissit ovat ryömineet amerikkalaisilta piilossa. Pääsimme itsekin vierailemaan tunnelissa, jota oli laajennettu turisteja varten - en voi ymmärtää, miten sissit ovat pystyneet liikkumaan ja elämään siellä, kun laajennetussakin tunnelissa mahduin etenemään vain kontaten. Mun oli pakko tulla heti ensimmäisestä suuaukosta ulos, sillä taisi iskeä jonkinlainen ahtaanpaikankammopaniikki, kun jalat ja kädet vain tärisivät (ja olivat kipeät seuraavana päivänä). Ei olisi musta tunneliasukiksi!Sodan muistot olivat muutenkin yhä hyvin selvästi läsnä paikallisten mielessä, vaikka muutama vuosikymmen onkin jo vierähtänyt. Vierailimme sotamuseossa, jossa oli valokuvia, välineistöä ja lehtileikkeitä sodasta - oli muuten erittäin järkyttävä vierailu ja tulikin paha mieli napalmilasten kuvia katsellessa. Vietnamilaiset ovat edelleen katkeria amerikkalaisille, eikä sodan aikana koettuja vääryyksiä haluta unohtaa. En tiedä, johtuuko tästä, että paikalliset tuntuivat olevan vihamielisiä kaikkia valkoihoisia kohtaan - tämä näkyi isona kontrastina, kun muissa vierailemissamme Aasian maissa ihmisten ovat olleet ystävällisiä ja uteliaita vieraita kohtaan.

Uutena vuotena oli melkoiset bileet kadulla: valoja oli ja ihmisiä kaikkialla. Joimme pari drinkkiä, mutta vuodenvaihteen lähetessä hinnat yllättäen tuplaantuivat baarissa, joten siirryimme kaduille ja aloitimme uuden vuoden mansikkapirtelöllä. Kadut olivat ihan tukossa, baarien musiikki jytäsi täysillä ja oli hyvä meno! Hyydyimme kyllä aika aikaisin, ja kahdelta olimme jo nukkumassa.Kaupunki on aika vauhdikas, mutta siellä tuli ahdistelluksi vähemmän kuin esim. Filippiineillä, sillä reppumatkailijoita on niin paljon. Ei kyllä ollut kauheasti tekemistä tai sen erikoisempia nähtävyyksiä, joten enimmäkseen vain palloilimme ympäriinsä ihmettelemässä kaupungin erikoisuuksia, kuten täysin solmussa olevia sähköjohtoja, koreistaan hedelmiä kauppaavia naisia ja rankkasateen jälkeen tulvivaa katua. Oli kyllä ihan kiva lähteä pian eteenpäin.